EDM
EDM, eli Electronic Dance Music on uusi nimitys ns. konemusiikille. Aikaisemmin teknona tunnettu ala on kaupallistumisen myötä noussut uudelleen hittilistoille tämä kirjainlyhennelmä tunnuksena. Positiivisuutta korostava musiikinlaji on kerännyt ympärilleen suuria sijoittajia, nuorison liikehdintää ja median paheksuntaa.
Etymologia
Suomessa vielä muutama vuosi sitten teknolla tarkoitettiin Detroitista ja Chicagosta 1980-luvulla alkunsa saaneiden elektronisten tanssimusiikkilajien kaikkia variaatioita. Viime vuosina kyseinen termi on kuitenkin muuttunut tarkoitukseltaan, ja viittaakin enemmän elektroniseen vaihtoehtoiseen tanssimusiikkiin.
EDM on alkuperäisestä etymologiastaan poiketen eriytynyt tarkoittamaan nimenomaan kaupallista elektronista tanssimusiikkia. Poikkeuksen tekee Yhdysvallat, jonka alueella EDM on yläkäsite ja sillä voidaan tarkoittaa myös kaikkia alalajeja. Siellä tekno viittaa nimenomaan Detroitissa syntyneeseen musiikin alalajiin. Sama jako pätee Euroopassa ainoastaan asiaan perehtyneissä piireissä.
Historiaa
EDM sai alkunsa ensimmäistä kertaa Chicagossa diskosta kehittyneen housemusiikin myötä 1980-luvulla. Samaan aikaan rumpukoneiden kehityksen myötä Detroitissa muovautui erityisesti Eurooppalaisten tekniikkapioneerien ja teollisuuskaupungin ilmapiirin inspiroima tekno. Pian alalajit alkoivat näkyä samoissa diskoissa ja jopa televisio-ohjelmissa.
Alusta asti oli selvää, että house oli näistä kahdesta genrestä helpommin kaupallistettava. Tämä johtui musiikkilajin vahvasta kytköksestä diskomusiikkiin, joka oli juuri ollut edustettuna vuosikymmenen ajan länsimaalaisten hittilistojen kärkisijoilla. Jokainen 1980-luvun jälkeen läpimurtonsa tehnyt populaariksi tanssimusiikiksi sanottu genre onkin jollain tavalla perustunut houseen. Esimerkiksi voidaan ottaa klubeille tarkoitetun rap-musiikin alkusysäys, electro house, diskon uusi tuleminen, ja viime vuosina EDM.
Kaupallistaminen – miksi juuri nyt?
Lukuisten EDM:ään viittaavien alalajien menestys pop-listoilla rohkaisi tuottajia viemään musiikkiaan entistäkin aggressiivisemmin suuntaan joka toimisi sekä konserttiareenoilla, että radiossa. EDM yhdisteleekin tällä hetkellä kaikkia viime aikoina nähtyjä menestystekijöitä, ja vain niitä.
Tapahtumatuottajien kannalta kehitys on onnistunutta, sillä rock-yhtyeisiin verrattuna yksittäisen DJ:n kuljettaminen ympäri maailmaa on logistisesti erittäin helppoa ja halpaa. Näin ollen tapahtumajärjestäjät ovat pystyneet keskittymään persoonallisiin ja entistä suurisuuntaisempiin tuotantoihin. Näin tuotannon kulut pienenevät ja tuotot kasvavat esiintymispalkkioiden kovasta hinnan noususta huolimatta. Tämän ovat huomanneet promoottorien lisäksi myös sijoittajat.
Robert Sillerman on esimerkki suursijoittajasta, joka on sijoittanut rahaa EDM:ään. Hänellä on meneillään miljardin dollarin EDM-projekti, pyrkimyksenään ostaa kaikki kansainvälisesti merkittävät alan tuotemerkit ja organisaatiot. Ohjelma ei rajoitu pelkästään tapahtumatuotantoon, vaan sisältää myös esimerkiksi maailman suurimman tiskijukille suunnatun online-musiikkikauppa Beatportin. Sillerman on ennen kaikkea viihdealan ammattilainen, jolle kokonaisuus merkitsee enemmän kuin musiikilliset vahvuudet. Näin ollen hän panostaakin tapahtumissaan mahdollisimman kokonaisvaltaisen kokemuksen luomiseen asiakkaille.
Markkinointi ja sijoitukset ovat ainakin taloudellisessa mielessä onnistuneet. Lähes kaikki tämän hetken tunnetuimmat ja eniten levyjä myyvät pop-artistit työskentelevät yhden tai useamman maineikkaan EDM-tuottajan kanssa, ja alan tapahtumat myyvät kerta toisensa jälkeen loppuun. Samaan aikaan monet perinteiset rock-festivaalit kärsivät rahavaikeuksista, eivätkä kykene löytämään tarpeeksi uutta asiakaskuntaa. Pop-musiikin tilaa kuvannee hyvin se, että maailman kuunnelluimpien podcastien top-10 listalla oli elokuussa 2013 ainoastaan EDM:ksi luokiteltavia ohjelmia.
Lähteet kronologisessa järjestyksessä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Electronic_dance_music
http://en.wikipedia.org/wiki/Chicago_house
http://en.wikipedia.org/wiki/Detroit_techno
http://thefrontliner.com/news/robert-sillerman-a-billion-dollar-plan-to-conquer-edm-4665
Ukko-Pekka Itäpelto
Kirjoitus on tehty osana Kirjallinen viestintä-opintojaksoa.
Kolmen kappaleen sääntö
Harva meistä tietää, että keikoilla käyvillä valokuvaajilla on vain kolme kappaletta aikaa kuvata kutakin esiintyvää yhtyettä. Metalfocus Photographyn Mika Ringman kertoo tämän säännön olleen vakiintunut maailmalla jonkin aikaa.
Aika on käytettävä Mikan mukaan tehokkaasti hyödyksi. Asiaa ei tietenkään helpota jos esiintyvä yhtye on myös kuvaajan fanittama. Siksi moni kuvaaja tekee kotiläksynsä jo hyvissä ajoin ennen keikkaa katsomalla videolta yhtyeen liikehdintää ennakoidakseen tilanteet ja olemalla kameroineen oikeassa kohdassa oikeaan aikaan.
– Se jännitys, adrenaliini. Kaikki. Ja vain kolme biisiä aikaa. Kameran asetukset täydellisessä kondiksessa. Kuvat ei saa tärähtää ja on pakko tietää mitä bändi tekee. Siitä syystä jotkut meistä kuvaajista myös tekee sitä taustatyötä.
Töitä ilmaiseksi?
Tällä hetkellä harva tuntuu käsittävän, ettei livekeikkojen kuvaaja välttämättä saa mitään rahallista vastinetta työstään. Mikan mukaan Suomessa on vain muutama henkilö, jotka tienaavat elantoa kuvaamalla. Synkeämmin hän toteaa että jossain vaiheessa joku on lähtenyt tekemään kuvausta ilmaiseksi ja nyt jopa media olettaa kuvaajan tekevän työtä ilmaiseksi.
– Ihan sama kenelle olet kuvaamassa niin vastineeksi tarjotaan keikkalippuja ja t-paitoja palkkioksi. Niillä ei valitettavasti makseta pankille esimerkiksi kameran osamaksuja.
Jotkut mediat ovat laskeneet rimaa huomattavasti vaihtaen ammattimaisesti tuotetut kuvat amatööriotoksiin. Kuvat on saatettu ottaa huonolla kameralla puhumattakaan virallisista kuvausluvista. Asiaan perehtyneet ovat panostaneet kuvauskalustoonsa melkoisen määrän rahaa ja nimeltä mainitsemattomien mediatalojen toimintatavat saavat Mikan pyörittelemään päätään.
– Alkupanos pyörii jokaisella kuvaajalla siinä neljän ja kymppitonnin välillä riippuen tarpeesta. Sitten media ei ole valmis maksamaan pennin killinkiäkään kuvista. Ne saa jonkun teinin houkuteltua halvalla pokkarilla ottamaan kuvia keikasta tarjoamalla konserttiliput.
Huonolaatuiset kuvat eivät edes ole pahin ongelma, vaan Mikan mukaan artistit ovat suivaantuneet mediaan levinneistä epäsovinnaisista kuvista. Eräät artistit ovat jyrkästi kieltäneet kuvaamisen keikoillansa kokonaan. Tästä syystä Mika nostaa kuvaamisen etiikan ensisijaiseksi arvoksi työskentelyssään. Pitkällä juoksulla on valokuvaajan, artistin sekä median etu että kuvissa noudatetaan hyviä tapoja.
Kaikesta huolimatta Mika ei ole asiasta lamaantunut vaan hän on koonnut alan kuvaajat yhteen ja pyrkii näin parantamaan musiikkikuvaajien etuja ja saamaan heidän äänensä kuuluville nykyistä paremmin alalla.
– Keikkakuvaaminen on hemmetin hieno harrastus. Sanon harrastus, koska en vielä tienaa penniäkään kuvaamisella. Mutta toisaalta on todella hienoa kun joku maailmantähti tuijottaa silmiin sieltä lavalta. Esimerkiksi viime Tuskassa Testamentin laulaja, Chuck Billy, otti kitaristin plektroja ja heitteli spontaanisti niitä kohti kamerani linssiä ja hymyili mulle. Kuitenkin sekin jätkä on tehnyt sitä yli kaksikymmentä vuotta. Sain siitä helvetin hyvän kuvan vangittua siinä hetkessä.
Pekka Johansson
Kirjoitus on tehty osana Kirjallinen viestintä-opintojaksoa.
The Unborn kauhuelokuva olisi saanut jäädä syntymättä
David S. Goyerin ohjaamassa The Unborn kauhuelokuvassa käytiin läpi kaikki genrelle tunnusomaiset kliseet. Alun visuaalinen, kaunis ja melankolinen kuvakerronta menetti merkityksensä, kun jo alun johdannon jälkeen päähenkilö (Odette Yustman) törmäsi koko elokuvan keston kummittelevaan lapsen hahmoon hämyisellä aamulenkillään.
Päähenkilön todellisuuteen sekoittuvat unenomaiset näyt eivät missään vaiheessa olleet uskottavia. Jos katsoja oli vielä alun jälkeen vastaanottavaisessa mielentilassa, niin tätä seuranneen vähäpukeisen päähenkilön pitkäksi venyneiden aamutoimien seuraaminen vei viimeistään uskon tämän kauhuelokuvan laadullisesta tasosta. Mitä ihmettä ohjaaja oli tässä vaiheessa ajatellut? Elokuva oli luokiteltu kauhuksi, ei erotiikaksi.
käsikirjoitus oli yritetty hatarasti rakentaa juutalaisen mytologian pohjalle. Jos vanha demonitarina ei katsojaa vie mukanaan, niin viimeistään Gary Oldmanin esittämän rabbin ilmestyminen juoneen mukaan olisi pitänyt nostaa elokuva aivan uudelle tasolle. Ohjaaja-käsikirjoittaja Goyerin tarina ei kuitenkaan jaksanut kantaa edes tällaisen uskottavan veteraaninäyttelijän avustuksella. Oldman ei varmasti ole jälkikäteen ollut ylpeä roolistaan tässä elokuvassa, vaikka hän oman osuutensa hoitikin kunnialla.
Jos tarina olisi ollut yhtä sujuvaa ja kaunista, kuin hyvin laadukkaasti ja ajatuksella hoidettu kuin kuvaus, niin tässä olisi voinut olla menetyksen mahdollisuuksia. Mutta edes hyvä työryhmä ei voi pelastaa huonosti käsikirjoitettua ja merkityksetöntä tarinaa.
Jos tämän elokuvan aikoo katsoa, niin kannattaa varata paljon erilaisia elokuvaherkkuja mukaan. Se tulee olemaan ainoa nautintosi elokuvan aikana. Katsojan ei tarvitse pelätä popcorneihin tukehtumista, sillä elokuva ei onnistu missään vaiheessa säikäyttämään kunnolla.
Faktaloota:
– David S. Goyer on käsikirjoittanut mm. kulttielokuvat The Crow II ja The Blade
– The Unborn on hänen yhdeksästoista kokopitkä elokuvansa
– Goyer on käsikirjoittanut myös monia suosittuja tv-sarjoja, sekä kirjoittanut novelleja
– The Unborn elokuvan päänäyttelijä Odette Yustam on tunnetumpi tv-sarjojen sivuosista. Tämä elokuva oli hänen ensimmäisensä pääosannäyttelijänä.
– Yustman on tehnyt ääninäyttelijän töitä tunnetuissa videopeleissä kuten Fallout 3, sekä esiintynyt useammilla musiikkivideoilla.
Kritiikin kirjoittajana toiminut kauhuelokuvien suuri ystävä, joka odottaa kokevansa pelkoa niitä katsellessaan.
Niko Eloranta
Kirjoitus on tehty osana Kirjallinen viestintä-opintojaksoa.
Urbaania taidetta Kulttuurikeskus Stoassa
Kulttuurikeskus Stoassa nähtiin UrbanApa –festivaalin esityskonsepti UrbanApa RAW. Konsepti oli urbaanin taiteen ilta, jossa katutanssi, taidetanssi sekä viihteen ja popkulttuurin tunnusmerkit yhdistyivät.
Ilta lähti liikkeelle Skitsoflex –ryhmän teoksella The Unknown Heroes. Popping-tanssiryhmän neljä tanssijaa ilmestyivät lavalle kuin robottimaiset hahmot tulevaisuudesta ja toistivat yhtenäistä liikesarjaa.
Musiikki ja valosuunnittelu tukivat teemaa hyvin ja saivat aikaan yhtenäisen kokonaisuuden. Esitys pyrki kertomaan tarinaa, mutta kohtaukset jäivät irrallisiksi ja ideasta oli vaikea saada kiinni.
Katutanssia edusti myös Househeadz Anonymous, jonka esitys koostui ryhmäkoreografiasta sekä improvisoiduista osioista. House-tanssi –esitys oli erittäin valoisa ja teknisesti korkeatasoinen.
Vaihtelevat teemat tekivät esityksestä mukavan seurata, ja ryhmä työskenteli hyvin yhdessä. Jäin pohtimaan, taipuuko housen kaltainen klubitanssi kuitenkaan näyttämötaiteeksi.
Taiteen ja viihteen rajapinnalla
Väliajan jälkeen nähtiin Laura Jantusen performanssi. Vahva visuaalisuus oli esityksen ydin. Puvustus, valot ja musiikki saivat aikaan voimakkaan kokemuksen. Esitys oli ehyt ja selkeä kokonaisuus, mutta sisällöllisesti se ei tarjonnut mitään ihmeteltävää.
Illan päätti Murha-kollektiivin 10 Things I Hate About U –teos. Lavalla nähtiin festivaalin taiteelliset johtajat, esityskonseptin käsikirjoittajat Anniina Jääskeläinen ja Sonya Lindfors.
Teos yhdisti viihteellisiä elementtejä nykytanssiin ja pui esiintyjien kokemuksia itsestään ja toisistaan. Nykytanssin keinoin toteutettu teos sopi illan esityksistä parhaiten lavalle ja nosti koko esityskonseptin taiteellista tasoa.
Neljä teosta oli sidottu yhteen ohjelmanumeroilla, jotka sisälsivät niin tanssia kuin lauluakin. Lavalla nähtiin supersankareita, joiden puheenvuorot toivat esiin festivaalin teemoja. Yhteenpunomisen sijaan nämä ohjelmanumerot saivat aikaan rauhattoman ja rikkonaisen tunnelman sekä pudottivat muiden esitysten arvoa.
On hienoa, että UrbanApa RAW liikkuu rohkeasti taiteen, viihteen ja pop-kulttuurin rajapinnoilla, mutta yllättävän usein vähemmän on enemmän.
UrbanApa Festival
– Urbaanin taiteen festivaali Helsingissä
– Esittelee tuoreita näkemyksiä, ennennäkemättömiä esityskonsepteja ja piileviä kykyjä esittävän taiteen kentältä
– Festivaali tarjoaa esityksiä, demoja, työpajoja sekä klubeja
– Vuoden 2013 festivaalin tapahtumapaikkoina toimivat Ateneum, Kulttuurikeskus Stoa ja Kansallisteatterin Lavaklubi
– Tapahtumakonseptin takana ovat sen taiteelliset johtajat Anniina Jääskeläinen ja Sonya Lindfors
– UrbanApa-tapahtumat ovat ilmaisia alle 18-vuotiaille
Kirjoittaja on kulttuurituotannon opiskelija, tanssin harrastaja ja näyttämötaiteiden ystävä.
Annika Hihnala
Kirjoitus on tehty osana Kirjallinen viestintä-opintojaksoa.
Neo soul – elektronisempaa sointia soulissa 90-luvulta nykypäivään
Neo soul on laajalle levinnyt termi musiikkityylille, joka nousi varsinkin Yhdysvalloissa suosioon 1990-luvun puolesta välistä 2000-luvun alkuun. Useiden tyylin pinnalle nostaneiden levyjen ja artistien vaikutus näkyy yhä tänä päivänä nykyaikaisessa R&B ja soul-musiikissa ja myös uutta neo soulia tehdään Pohjoismaita myöten.
Etymologia
Jazzia, elektronisempia äänimaisemia, funkia, discoa ja jousielementtejä contotemrary R&B:in ja souliin yhdistävä neo soul ei ole yleisesti tunnustettu musiikkityyli vaan enemmänkin musiikkiteollisuuden markkinointiviestinnän ja median kehittämä termi yhdistämään tiettyjä modernin tumman rytmimusiikin artisteja. Motown Recordsin toimitusjohtaja Kedar Massenburg kehitti termin markkinoidakseen tyyliä, joka löyhästi yhdisti hänen edustamia artisteja.
Verrattaessa esimerkiksi samoihin aikoihin suosioon nousseen Alicia Keysin perinteisempään soul ja R&B sointiin, yhdisti näitä artisteja halu käyttää hieman tummempia sävyjä ja tuoda tiettyä afrikkalaista melankoliaa mukaan sointiinsa.
Sanoituksissa neo soulissa käsitellään useammin vaihtoehtoiseen elämäntapaan liittyviä aiheita kun taas perinteinen soul nähdään rakkaus lauluina, joissa aiheet ovat pelkistetympiä ja pinnallisempia. Usein neo soul artistit ovatkin nähty vaihtoehtoisen elämäntavan ja erilaisen yhteiskuntamallin esiintuojina.
Historiaa
Neo soulin historia alkaa 1980-luvulta. Artistit kuten Prince ja Terrence Trent D’Arby yhdistivät ennakkoluulottomasti tumman rytmimusiikin tyylejä modernilla soinnilla luoden uusia äänimaailmoja. Princen ”Purple rain” –kappale on monella tapaa jo puhdasta neo soulia. Heidän kädenjälkensä johti Iso-Britanniassa nu-jazzin syntyyn kun Jamiroquai ja Brand New Heavies yhdistivät jazzia elektroniseen musiikkiin ja poppiin.
1990-luvun alkupuolella Kedar Massenburgin ohjelma- ja managerointitoimisto alkoi ensimmäisenä tuoda esille artisteja kuten Erykah Badu ja D’Angelo. Heidän musiikkinsa, jota aluksi määriteltiin alternative souliksi, alkoi inspiroida yhä laajenevasti muusikkoja ja myös yleisön kiinnostus osoittautui isoksi.
Viimeistään Badun albumi ”Baduizm” (1997) ja Lauryn Hillin ”The Miseducation of Lauryn Hill” (1998) löivät läpi kansainväliseen tietoisuuteen neo soulin ja myös musiikkialan palkintoja alkoi kerääntyä paljon kertoen kunnioituksesta tyylin henkeä kohtaan. Tämä johti lopulta vahvaan suosioon niin levymyynnissä kuin keikka suosioon perinteisiä rockfestivaaleja myöten. Tämä oli monella tapaa uutta, koska tumman väestön sointia ei ollut 80-luvulla näkynyt juurikaan rockfestivaaleilla ja varsinkin Amerikan ulkopuolella tumma rytmimusiikki oli monin osin marginalisoitunut.
Neo soul tuli tunnetuksi myös pienemmillä markkinoilla kuten Suomessa, jossa Quintessence-bändi keräsi paljon sekä huomiota että suosiota varsinkin pääkaupunkiseudulla. Quintessencesta tunnetuiksi tulivat muun muassa Emma Salokoski ja Tuomo Prättälä, jotka myöhemmin jatkoivat omilla teillään pitkälle arvostetuiksi muusikoiksi.
Tyylin suosio näkyi sen vaikutuksessa muihin tumman rytmimusiikin tyyleihin. Varsinkin monet rap-artistit ja –yhtyeet ottivat tavan yhdistellä monia eri tyylejä orgaanisesti omakseen. Näin vuosikymmenen hallinneen G-funk samplaamisen sijaan yleisö alkoi arvostamaan bändivetoisuutta ja artistien omaa sävellyskynää. Varsinkin The Roots ja Q-Tip loistivat alueella. The Roots äänitti myös Erykah Badun kanssa hitiksi nousseen kappaleen ”You Got Me”, jossa Badu myös teki rap-lausumisen debytointinsa.
2005 vuoteen mennessä tyyli ja termi neo soul oli kuitenkin tipahtanut valtavirran ulkopuolelle. Vaikka isot artistit kuten Badu ja D’Angelo olivat vakiinnuttaneet paikkansa isoina niminä, oli neo soulin suosio ohi. Täten uusia nousevia ja suosiota kerääviä artisteja ei enää syntynyt entisellä tavalla.
Tästä päivästä tulevaisuuteen
Frank Oceanin kiitelty ja kiistety albumi ”Channel Orange” palautti neo soulin takaisin valtavirtaan. Ocean on osa hip hop kollektiivia Odd Future Wolfgang Kill Them All, joka oli tullut kiistanalaisesti tunnetuksi homovastaisista sanoituksistaan. Ocean taas itse kertoi sooloalbuminsa kautta olevansa biseksuaali ja tunteneensa tunteita toista miestä kohtaan. Tämä kiteyttää hyvin neo soulin tyylillistä tapaa puhua myös kiistanalaisista aiheista. Soinnillisesti levy oli hämmentävän lähellä Erykah Badun levyjä minimalistisella otteellaan. Levy toikin välillisesti Badun ja muiden neo soulin suurimpien nimien levyt uudestaan esille nuoremmalle kuulijakunnalle.
Neo soul on kuitenkin tällä hetkellä länsimaissa pitkälti valtavirran ulkopuolella vaikkakin skandinaavisissa maissa on viime vuosina tullut nostetta tyylille. Varsinkin Ruotsissa ja Tanskassa on perustettu useita festivaaleja keskittyen juuri neo soulin henkiseen sointiin. Suomessa yhtyeet Dolla Lova ja Oaklyn taas edustavat nuoria uusia tekijöitä, jotka yhdistelevät ennakkoluulottomasti souliin monia jazzin ja elektronisen musiikin sekä afrikkalaisen soiton sointeja.
LÄHTEET
http://en.wikipedia.org/wiki/Neo_soul
http://en.wikipedia.org/wiki/Kedar_Massenburg
http://en.wikipedia.org/wiki/Contemporary_R%26B
Kirjoittaja on Helsingin Töölön kasvatti, joka rakastaa intohimoisesti sielukasta soulia aina 60-luvulta nykypäivään. Tiukka laulanta ja tiukempi basso pelastaa jokaisen harmaan päivän urbaanissa maisemassa.
Esa Kandelberg
Kirjoitus on tehty osana Kirjallinen viestintä-opintojaksoa.