Leena Tsuchiya: Muotinäytösten uudistaja
”Suurin unelmani on kokea olevani vapaa ja tehdä niitä asioita, mistä pidän.”
Raisiossa syntynyt ja kasvanut, 19-vuotias Leena Tsuchiya on nuoresta pitäen jahdannut unelmiaan. Koko kouluiän kestänyt menestys avasi ovet useaan eri koulupaikkaan ja nuorempana Leena suunnitteli opiskelevansa joko fysioterapeutiksi tai historian opettajaksi. ”Kymmenen vuoden telinevoimisteluharrastuksen aikana en voinut kuvitella, että olisi olemassa mitään muuta kuin lihakset ja liikunta”, Leena kertoo fysioterapeutin koulutuksen harkinnasta. ”Pidin lapsena myös historiallisista tietokirjoista ja siksi mielessä kävi myös historian opettajan koulutus.”
Lukion loppupuoliskolla muoti ja sen ympärillä pyörivä bisnes herättivät Leenan kiinnostuksen. ”Muoti on mielestäni todella loogista; se miten ihmiset pukeutuvat ja miten raha liikkuu muodin mukana.” Leena oli töissä avustajana yhden kevään ajan Miltton Showroomin muotinäytöksissä, jonka jälkeen hän pääsi vuoden kestävään Helsinki Design Schooliin. ”Koulu oli hyödyllinen, kiinnostava ja mielekäs. Paljon kehitettävää siellä kuitenkin oli”, Leena kommentoi Helsinki Design Schoolia.
Muodista kiinnostunut opiskelija kertoo kuitenkin vain hakeneensa lisäpisteitä Helsinki Design Schoolista varmistaakseen pääsynsä Metropolia Ammattikorkeakoulun kulttuurituotannon tutkinto-ohjelmaan. ”Suurin saavutukseni on ehdottomasti Metropolia Ammattikorkeakouluun pääsy”, Leena täydentää. Tällä hetkellä muoti on Leenalle lähinnä viihdettä, mutta tulevaisuuden tavoitteena on päästä tuottamaan muotinäytöksiä kulttuurituotannon tutkinnon avulla.
Yllättäen Leena innostuu selittämään: ”Haluaisin tehdä jotain tosi uutta ja kokeilevaa. Minulla on ollut mielessä jo pitkään sellainen skenaario, että yhdistelisin houte-couture-vaatteita katumuotiin. Näytös voitaisiin rakentaa näyttävään peilisaliin, minne haettaisiin elementtejä kaduilta tai päinvastoin. Taustalla soisi klassinen musiikki, jonka päälle joku räppäisi.”
Leenalla on jo selvästi hyviä ideoita, joita hän voi koulusta valmistuttuaan lähteä työstämään. ”Haluan valmistua mahdollisimman nopeasti ja päästä sen jälkeen välittömästi työelämään”, hän sanoo päättäväisesti. Leena kokee vihdoin löytäneen itsellensä sopivan koulutuksen, eivätkä muut alat enää kiinnosta. ”Eivät ainakaan vielä toistaiseksi”, Leena naurahtaa.
Kirjoittanut Toni Talasjoki.
Anni Tirronen: Maailma on minun kotini
21-vuotias Anni Tirronen on nähnyt maailmaa paljon. Ulkomaille matkustaminen on hänelle elämäntapa. Anni tekee vuosittain keskimäärin viisi ulkomaan matkaa vuodessa, ja tänä vuonna luku on jo seitsemän.
Ensimmäinen ulkomaan matka tapahtui varhain. ”Olin 1-vuotias, kun muutimme Espanjaan. Isovanhemmillani oli asunto siellä.” Liperistä lähtöisin oleva perhe asui pari vuotta Espanjassa, mutta matkustelu ei vähentynyt paluumuutonkaan jälkeen. ”Ravasin Espanjassa isovanhemmilla viikonloppuisin. Lisäksi äitini oli töissä laivalla, joten olimme viikonloppuja usein risteilyillä Virossa tai Ruotsissa”, Anni kertoo. Silti kiinnostus matkailuun tuli vasta myöhemmällä iällä.
Tämä muutos tapahtui 18-vuotiaana, kun Anni lähti viikon matkalle Ayia Napalle, Kyprokselle. ”Oli niin siistiä, kun lähti parhaan kaverin kanssa matkalle”, Anni hihkaisee. Kyproksen matka toi uusia näkökulmia ja vakuutti nuoren. ”Se oli se, mistä se oikeasti lähti käyntiin”, hymähtää Anni. Vaikka matka oli merkittävin, varsinainen ensi askel maailman matkaajaksi tapahtui myöhemmällä iällä.
Herätys elämäntavalle tapahtui Thaimaassa. ”Siellä tajusin, ei herran jumala. Ei minun kuulu olla Suomessa, vaan täällä toisella puolella maapalloa”. Aasia onkin nykyään hänen lempikohteitaan, tosin vielä paikkoja sieltä missä käydä. ”Vietnam kiinnostaisi tällä hetkellä ehkä eniten”, Anni toteaa haaveilevasti, mutta lisää, että muitakin haavekohteita on. Tulevaisuudessa Anni haluaisi käydä ainakin Etelä-Amerikassa.
Lukijoille matkakohteeksi Anni suosittelee Aasiaa. ”Se on niin ihanan vapaa tunne, kun on vain rinkka selässä, ja voit mennä minne vaan haluat.”. Anni rohkaisee kaikkia kokeilemaan matkustelua, sekä unohtamaan mahdolliset ennakkoluulot siitä. ”Joillekin se voi olla iso asia, mutta avoimin mielin sinne kokemaan uutta ja oppimaan. Ja jos on mahdollista, lähde ilman päämäärää, sekä tietenkin ilman paluulippua”.
Annilla on monta syytä matkustella. ”Kaikki elämäni parhaimmat hetket ovat olleet ulkomailla, ja ehkä juuri sen takia sinne onkin pakko aina palata.” Yhdeksi syyksi Anni mainitsee Suomen talven kylmyyden ja pimeyden.
Kansainväliseksi ihmiseksi tunnustautuva Anni kertoo henkisestä kodistaan ”Maailma on minun kotini. En ole vielä löytänyt, mikä olisi paikkani maailmassa. Ehkä löydän sen joku päivä.”
Tällä hetkellä Anni opiskelee Kulttuurituotannon-tutkintoa Metropolia Ammattikorkeakoulussa. ”Toivoisin, että saisin yhdistettyä koulutukseni sekä elämäntapani tulevaisuuden työelämässäni. Voisin toteuttaa samaa alaa jossain muualla.” Anni kertoo koulutuksen olevan hyvä paikka löytää paikkansa maailmassa, ja tunnustaa ettei hänellä ole mitään varsinaista unelma-ammattia.
Anni on avoimin mielin kohti tulevaa, ja ensimmäisen joululoman lähestyessä, hänellä on jo seuraavaa matka kiikareissaan. Tällä kertaa matkaan lähdetään yksin oppimaan ja kokemaan, ja näin hän toteuttaa elämäntapaansa. Maailmaa kokien, omassa elämänsä kodissaan.
Kirjoittanut Juho Riste.
Vilma Salovaara: Strasseja, verkkoa ja Marimekkoa
Ensimmäinen tästä naisesta mieleen muodostuva ajatus on tanssi.
Vilma Salovaara, 21, opettaa tanssia ja suunnittelee kilpailukoreografioita ja puvustuksia Tanssikoulu DCA:ssa. Kiinnostus puvustukseen alkoi rakkaan tanssiharrastuksen myötä, kun Salovaara alkoi vuonna 2012 piirtää myös koreografioita ja sai samalla mahdollisuuden luoda myös esitysten puvustukset itse.
”Yleensä teen puvut ostamalla pohjalle valmiit vaatekappaleet, esimerkiksi bodyn ja hameen. Budjetissa on helpompi pysyä, ja hyvin usein valmiskappaleet ostamalla saa laadukkaampaa ja paremmin istuvaa, kuin itse alusta asti ompelemalla. Valmiit vaatteet värjään, spray-maalaan, strassitan ja mahdollisesti muokkaan vielä muuten”, hän kertoo.
Jonkin verran Salovaara ompelee myös itse, mutta kokee juuri suunnittelun omaksi vahvuudekseen. Riittääkö valmiskappaleita käyttämällä puvustuksessa edelleen haasteita?
”Kyllä, ehdottomasti! Hyvänä esimerkkinä viime vuosi, jolloin puvustin Pieni merenneito -soolon. Hyödynsimme siinä kalastusverkkoa, koska tarinan mukaan merenneito juuttuu sellaiseen kiinni. Kun verkko oli tanssijan päällä, se takertuikin yhtäkkiä kiinni alkuperäisen puvun yläosaan, joka oli ommeltu täyteen pieniä simpukoita. Onneksi tämä tapahtui kenraaliharjoituksissa, eikä varsinaisessa kilpailussa”, Salovaara naurahtaa.
”Siinä käytännön kautta huomattiin, ettei puvussa saa olla mitään takertuvaa.”
Muiksi tärkeiksi huomioiksi Salovaara mainitsee hameiden pituudet ja materiaalien joustavuuden.
”Koska kyseessä on tanssi, on vaatekappaleiden pakko joustaa suuntaan jos toiseen. Esimerkiksi paitapuserot ostetaan kokoa liian isoina, koska liian tyköistuvat vaatteet eivät toimi”, hän painottaa.
Puvustuksessa Salovaaran unelma olisi päästää luovuutensa valloilleen ilman huolta käytännön toimivuudesta. Se vain tanssissa on harvoin mahdollista.
”Yksi suurimpia idoleitani on kanadalainen Cirque du Soleil. Heidän esityksissään on ihan mielettömiä pukuja ja he ovat ylittäneet kaikki villit rajat siinä, mitä pukuihin voi edes laittaa.”
Jännitystä on ilmassa, sillä tänä vuonna Salovaara pääsee toteuttamaan yhden unelmansa ja hyödyntämään puvustuksessa hänelle rakasta suomalaista designmerkkiä, Marimekkoa. Myös onnellisuus-teemainen koreografia on hänen käsialaansa.
”Suunnittelin puvut, joiden etuosat tulevat olemaan Marimekon mustavalkoisia kuoseja ja takaosat kirkkaan vaaleanpunaista, yksiväristä pintaa. Ajattelin, että tämä on raikasta vaihtelua perinteiseen voimistelupukumaiseen tyyliin, jossa on totuttu räikeisiin väreihin ja kimallukseen”, Salovaara kuvailee innoissaan.
”Nämä asut ompelutan ammattilaisella, koska printit ovat niin graafisia.”
Tällä hetkellä Salovaara kouluttautuu Metropolia Ammattikorkeakoulussa kulttuurituottajaksi. Tulevaisuudessa hän haluaisi päästä yhdistämään tanssia, puvustusta ja tuottajan taitojaan sopivaksi yhdistelmäksi ja haaveilee työpaikasta, jonka alla kaikkia näitä unelmia olisi mahdollista toteuttaa.
”Se olisikin jo sitten vähän suurempi organisaatio.”
Kirjoittanut Katri Määttänen.
Sofia Raittinen:Tanssijan sielu, vaikuttajan mieli
Sofia ja hänen äitinsä riitelevät. Äiti sanoo, että kun Sofia muuttaa pois kotoaan, heidän välinsä tulevat lähentymään. ”Olin lauseesta äidilleni vielä pitkään vihainen, mutta ymmärsin asian vasta vuosia myöhemmin.”
Hetki Sofia Alexandra Raittisen kanssa tuntuu, kuin istuisimme tässä vuosien tapaamisen jälkeen ja olisimme tunteneet ikuisesti. Se tuntuu melkein maagiselta. Haastattelumme muuttuu hetkessä intensiiviseksi ja toisiamme tukevaksi keskusteluksi.
Sofia on tanssija sielultaan ja vaikuttaja mieleltään. Vaikka hän väittää, että halu vaikuttaa on ikään kuin pakoa tanssin perfektionismista, hän myöntää, että aktivismi ja politiikka toimivat lähtökohtina kulttuurin tuottamiselle. Se on myös suurimpia syitä tanssia. Vihreät Nuoret ja Nuorten Akatemian Ilmari-ilmastonmuutoshanke ovat olleet hänelle rakkaita tapoja vaikuttaa. Politiikka, lainsäädäntö ja sosiaalitieteet ovat tärkeä osa elämää ja hänen toiveensa olisikin päästä tekemään työtä niiden parissa tulevaisuudessa.
Sofia muutti 19-vuotiaana Turusta opiskelemaan tanssijan ammattitutkinnon Tampereen Konservatorioon. Sieltä valmistuttuaan hän muutti Helsinkiin sielunkumppaninsa perään. Opiskelu kulttuurituottajaksi tuntui luonnolliselta jatkumolta.
Tasapainottelu tanssijan ja opiskelijan arjen välillä tuntuu hänestä ajoittain stressaavalta. ”Välillä väsyttää”, Sofia sanoo. ”Eilen pääsin kotiin 13-tuntisen päivän jälkeen kymmeneltä illalla ja ryhdyin vielä tekemään koulutehtäviä.” Opiskelijana hänestä tuntuu kuitenkin, ettei asioita tarvitse pakottaa. ”En koe tätä samalla tavalla rankaksi, kuin tanssi on. Täällä se on vain työtäsi, jota arvostellaan, ei sinua tai kehoasi.”
Tällä hetkellä Sofia tanssii useissa projekteissa. Hän kutsuu tanssiaan puoliperformatiiviseksi taiteeksi. Häntä työllistää Nenä-ooppera, Reija Väreen Tanssivintti-kollektiivi, Jarkko Mandelinin treenirinki ja yksittäiset projektit tanssiteatteri MD:lla. Tanssijoiden kilpailu on raakaa, varsinkin naisten kesken. Hakijoita voi olla satoja ja paikkoja vain yksi. Kun on kyse omasta intohimosta ja itsensä toteuttamisesta, syö se sisältä. Täydellisyyteen pyrkimystä oikeastaan edellytetään. Niinä hetkinä on tärkeää muistaa, miksi tekee sitä, mitä tekee. Ja että ympärillä on ystäviä, jotka tukevat tiukkoina hetkinä.
”En tiedä, olenko ihan rehellinen itselle: Pakenenko tanssia, koska siinä on niin vaikeaa pärjätä ja se on epävarma ammatti, vai haluanko oikeasti tehdä jotain ihan muuta? Milloin teen oikeasti valintoja ja milloin pakenen jotain? Ja pakenenko liian aikaisin?” Pako toiseen maailmaan tuntuu luonnolliselta ajatukselta, kun asiat tuntuvat raskailta. Pohdimme, josko ihminen vain kaipaakin toisiaan tasapainottavia asioita täydentämään toisiaan. Tai josko tanssijuudesta tulee vielä jokin päivä pako tuottajuudesta?
Stressaavimpina hetkinä tuntuu siltä, että haluaisi palata kotiinsa. Sinne alkuperäiseen kotiin. Sen on helppo ymmärtää, kun on kotoisin jostain muualta. Onneksi siihen onkin aina mahdollisuus. Ovi kotiin on aina auki.
Kirjoittanut Sonja Immonen.
Sandra Petersen: Minkä nuorena oppii
Jos aloittaa tarpeeksi varhain, voi saavuttaa paljon. Sandra Petersen sai ensikosketuksen työelämään jo alakouluikäisenä isänsä catering-firman myötä. Kun ikää karttui, työtehtävät kehittyivät perunankuorimisesta ja apupoikana toimimisesta yksityistilaisuuksien järjestämiseen. Isästä puhuttaessa hänen äänestään huokuu ylpeys. ”Arvostan sitä, kuinka omalaatuinen ja kunnianhimoinen ihminen hän on. Isä on ehdottomasti esikuvani.” Vielä nykyisinkin, 25-vuotiaana, Sandra tekee työtunteja yhdessä isän rinnalla – siis täysipäiväisten korkeakouluopintojen sekä ravintolavuoropäällikön työn lisäksi.
Sandra on tottunut opintojen ja työelämän yhdistämiseen. Tunnit vuorokaudessa on lähes aina jaettu opintojen ja työelämän kesken, mutta ei tasaisesti. Yläkoulu kärsi Sandran korkeasta työmoraalista niin, että peruskoulun päättötodistus olisi jäänyt saamatta ilman 10.luokan suorittamista. Hän kuitenkin toteaa, ettei kadu mitään, sillä kova työ on palkittu aina uusilla töillä.
Lukion jälkeen oli aikaa antautua työelämälle täysin. Pahimmillaan Sandran työviikot venyivät toistuvasti yli 60-tuntisiksi. Reilu parikymppisenä hän kokikin pohjakosketuksen. Ylimääräiset työtehtävät, vuorokauden tuntien riittämättömyys sekä ahdistava työilmapiiri johtivat loppuun palamiseen. Paha olo alkoi kolkuttamaan myös kotiovea. Hymyä ei irronnut asiakkaiden lisäksi omille läheisillekään. ”Ei minua koskaan kova työtahti ole haitannut, tuohon tilanteeseen ajauduin lähinnä sen vuoksi, etten viihtynyt työpaikallani ollenkaan. Siellä ei hoidettu mitään kunnolla, työmäärä oli kohtuuton.” Mikään ei tuntunut hyvältä. Sandra irtisanoutui työstään ja otti aikalisän.
Kukapa muu isän tytön nostaisi takaisin jaloilleen, kuin isä itse. Hetken rauhoittumisen jälkeen hän kannusti Sandran ottamaan askeleen kohti uusia haasteita. Ovet nykyiseen työpaikkaan Harjun Döner -ravintolaan avautuivat. Asiakkaat iloisesti vastaanottava hymy ei ole sen koommin kasvoilta karissut. Rohkaisun myötä tapahtui paluu myös koulunpenkille. Opiskelupaikka Metropolia Ammattikorkeakoulun kulttuurituotannon koulutusohjelmassa on nostanut koulun työelämän edelle – ensimmäistä kertaa ikinä. ”Nyt osaan jakaa fyysisen koulussa olon sekä työvuorojen jälkeen jäävän vapaa-ajan järkevämmin kuin ennen. Mieluummin teen koulutehtäviä kuin pyörin kaupungilla.” Aika on tehnyt tehtävänsä.
Tulevaisuus näyttää valoisalta. Edessä on toivottu siirtyminen tiskin takaa kulisseihin. ”Minua ei haittaa, vaikka tuleva työni jollain tavalla liittyisi ruokakulttuuriin, mutta työ tässä muodossa saa jäädä taka-alalle heti kun mahdollista.” Kaupunginosien persoonallisuuden tukeminen sekä kaupunkikulttuurien elävöittäminen muun muassa Itä-Helsingin alueella ovat asioita, joista tuleva kulttuurituottaja on kiinnostunut. ”Haluaisin myös päästä edistämään vanhusten, yksinäisten sekä maahanmuuttajien hyvinvointia ja viihtyvyyttä.” Isältä opittu intohimoinen työote ja tottumus hektiseen elämään kantavat vielä pitkälle – etenkin kun mukana kulkee myös suuri sydän.
Kirjoittanut Sonja Leppänen.